Nimi: Hertta
Kutsutaan ihan vain Hertaksi
Ikää on kolmisen vuotta
Sukupuoleltansa narttu
Hertassa on sekaisin vaikka ja mitä. Löytyy normaalia sutta, harjaksen omaavaa sellaista ja jostakin kaukaa luultavasti koiraakin. Luultavasti sekarotuista hurttaa.
Kuuluu tuhkaklaaniin ja on asemaltaan ihan tavallinen laumalainen, joka kovasti kuitenkin toivoo voivansa toimia parantajan tehtävissä.
Ulkonäkö: Hertta on rakeenteeltaan vallan siro ja hentoinen kapeine harteineen, eikä missään nimessä mitenkään suuri otus... Taikka järin sopusuhtainen. Hertan jalat näyttävät aivan liian pitkiltä sen kaitaiseen vartaloon, samoin kuin sen korvat, jotka näyttävät melkeimpä jopa jättimäisiltä sen siroon naamatauluun. Myös Hertan häntä on pitkä, itseasiassa niin pitkä, että osa hännästä laahaa jopa maata mikäli Hertta ei kanna sitä vähän korkeammalla. Häntä on turkitukseltaan tyvestä ohuempi kuin hännän päästä. Lisäksi Hertalla on suuret, pehmeän ruskeat silmät jotka nekin näyttävät vähän turhan suurilta pitkine, mustine ripsinensä. Lisäksi, Hertan luomien reunat ovat mustat, aivan kuin nartulla olisi suurissa simmusissaan jotkut omituiset rajaukset. Hertan käpälät ovat pikkuruiset ja ne sentään sopivat tämän kapeisiin koipiin näyttämättä typeriltä. Myös tuollaiset mustat juovat somistavat nartun suurten korvien reunoja. Hertan turkki on laadultansa pehmeää, suoraa ja turkin päällyskerros kiiltelee himmeästi valon siihen osuessa. Turkin pituus vaihtelee hyvin paljon riippuen mistä kohdasta nartun kehossa oikein puhutaan. Rinnuksissa turkki on pitkää ja tuuheata, samoin kuin raajojen yläosissa, vatsapuolella ja tottahan toki myös Hertan hännässä. Karva tämän kyljissä, käpälissä ja kasvoilla on lyhyempää. Turkki on kuitenkin kaikenkaikkiaan mukavan lämpöinen ja narttu pärjää palelematta vielä hitusen kovemmissakin pakkasissa kun vain hoksaa pysyä liikkeellä. Sitten päästäänkin Hertan väritykseen. Pääväriltään tämä suurisilmäinen neitokainen on maitokahvin värinen, niin vaaleanruskea, että väri alkaa olla jo lähellä luonnonvalkoista. Täysin kuviotonkaan ei Hertta ole. Tämän sirot käpälät ovat mustat nilkkoihin saakka kuin tällä olisi jaloissaan varresta rikkinäiset ja epätasaiset sukat. Myös hännänpää on mustan kuvion peittämä ja tämän mustan kuvion jälkeen alkaa heti toinen kuvio; ohuempi kuin tämä musta kuvio, vähän Hertan päävärinä toimivaa maitokahvin sävyä tummempi epätasainen rinkula. Tämä kuvio on kuitenkin niin vähän poikkeava Hertan pääväristä, että sitä ei huomaa luultavasti kuin tarkemmin Hertan pitkää häntää katselemalla. Myös Hertan vasemmalta etulavalta löytyy epämääräistä kuviota; epätasaista pilkutusta, kuin joku olisi roiskinut mustaa väriä pensselillä tämän turkkiin. Nartulta löytyy tosin värien suhteen eräs erikoisuus; tämän silmäkulmissa olevat pienet, punaiset sydämet. Muuta sanottavaa Hertan ulkokuoresta ei oikein ole.
Luonne: Herttainen, rauhaa rakastava Hertta joka rakastaa kaikkea kaiken aikaa. Hitusen traumatisoituneen pikkuruisen nartun pieneen sydämeen mahtuvat kaikki niin pienet kuin suuretkin otukset. Hertta välttelee riitoja ja kaikenlaisia taisteluita uskoen vakaasti, että sotimisen sijaan kaiken voisi ratkaista järkevällä keskustelulla. Hertan ilmeikkäitä kasvoja koristaa usein kirkas ja viaton hymy, eikä yleensä ole päivää jolloin Hertan heleätä naurua ei kuultaisi. Hertta on erittäin puhelias ja sosiaalinen ja keskustelee enemmän kuin mielellään kaikesta maan ja taivaan välillä. Neitokainen tutustuu mielellään uusiin heppuihin, toivoen saavansa jokaisesta ystävän, sillä Hertan mielestä ystävyyttä ei ole koskaan liikaa tässä kurjassa maailmassa. Narttu pitää luontoa kauniina oli mikä vuodenaika tai sää tahansa ja ikuisena optimistina näkee hyviä puolia miltein kaikessa. Hertta ei kuitenkaan luota jokaiseen vaan sen luottamus täytyy ansaita, eikä se myöskään ystävysty muutamassa sekunissa. Tietyissä tilanteissa Hertan menneisyyden traumat kuitenkin pulpahtavat esiin saaden Hertan milloin itkemään, milloin raivostumaan syyttä itselleen, milloin vain tärisemään holtittomasti. Petturit, taistelut ja kaikki muu tuohon kategoriaan kuuluva saa Hertan kovin, kovin surulliseksi ja jos Hertan pettää kerran, voi olla varma ettei kovinkaan kaunista käytöstä voi Hertalta enää odottaa. Vaikka Hertta ei mielellään taistele, saatika sitten tapa ja kunnioittaa elämää, se kyllä osaa puolustaa itseään ja ystäviään ja tilanteen niin vaatiessa Hertta kyllä sotkee sirot käpälänsä vereen, sillä mitäpä se ei rakkaidensa eteen tekisi. Hertta myös rakastaa pentuja, olivat ne sitten sen omia tai jopa vihollisen lapsosia. Herttaa saa suututettua tuskin millään, mutta mikäli tämä oikeasti tulistuu, on silloin leikki kaukana ja yleensä niin järkevä narttu voi tehdä vähemmän järkeviä asioita.
Menneisyys: Hertta on syntynyt jääsaarella vallan tavalliseen perheeseen. Hertan vanhemmat olivat laumattomia, tosin Hertan isä oli kuulunut aikoinaan revontulisotureihin. Hertalla oli kaksi veljeä ja pentuja kasvatettiin hellästi, rankaisten huonoista teoista ja kehuen hyvistä. Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat onnellisesti. Hertta leikki veljiensä kanssa ja vanhemmat olivat ylpeitä pennuistaan jotka kasvoivat päivä päivältä. Perheen pieni luola oli ahdas ja noh, ruma ja yksinkertainen, mutta täynnä onnea ja rakkautta. Onnea ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Oli täysin normaali, leppoisa ilta. Hertan vanhemmat makailivat taljallaan luolan nurkassa keskustellen Hertan ja tämän veljien painiskellessa luolan tomuisella lattialla. Oli hiljaista ja rauhallista ja lopulta pentukaiset rönähtivät yhteen läjään nukkumaan Hertta mukaan lukien. Hertta nukkui rauhallista pennun unta tuhisten, kunnes tämä heräsi outoihin ääniin, jotka tulivat perheen maan uumeniin kaivetun luolan suuaukolta. Vihaisia sanoja ja murahteluja, kaikkea muuta kuin ystävällistä naurua. Ennen kuin Hertta edes ehti jaloilleen, sen emo loikkasi sen ylitse suuaukolle vievälle käytävälle. Hertta näki sen kauhun vääristämät kasvot ja pelästyi. Isän kasvot näyttivät aivan samalta ja nopeasti Hertan isä lipaisi Hertan emon poskea kunnes kääntyi jälkikasvunsa puoleen suruisa ilme naamallaan. Katkera hymy häivähti sen huulilla ja lempeästi se pukkasi kirsullaan jokaista pentua mitään sanomatta. Sitten pentujen rakas isä ryntäsi ulos luolasta ja heti muutaman sekunin päästä korvia vihlovat tuskanhuudot kantautuivat alas pesään murahduksien ja hampaiden kalahtelujen saattelemana. Hertta ja tämän veljet seisoivat yhtenä rykelmänä, tuijottaen silmät suurina näiden emoa joka tärisi luolan etuosassa kyyneleet valuen pitkin tämän poskia. Eivät piskuiset lapsoset ymmärtäneet lainkaan, mitä oli meneillänsä. Kuitenkin kun yhtäkkiä luolaan johtavassa tunnelissa alkoi hirveä töminä ja murina, ymmärsivät penikatkin pelätä. Hertta luikahti luolan takaosassa olevien risojen taljojen pinon alle, kun taas tämän veljet pyörivät ja hyörivät lamaantuneen emon jaloissa. Juuri kun Hertta oli ehtinyt piiloonsa, jytisti kaksi tummaturkkista vuorisoturia sisään luolaan, hyökäten huutaen ja elämöiden Hertan emon kimppuun säälimättä edes Hertan pieniä veljiä. Hertta sai nähdä jotakin sellaista, mitä pienen pennun ei olisi todellakaan tarvinnut nähdä. Kun tämän veljien päät kiskottiin irti ruumiistaan. Kun veri roiskui pitkin luolan seiniä. Kun tämän perhe revittiin niin pahaksi sotkuksi, ettei ruumiita olisi enää tunnistanut millään. Vuorisoturit eivät onneksi tutkineet luolaa sen tarkemmin, vaan hiljaa itkevä Hertta jäi kyyhöttämään taljojen alle. Hertta makasi kaksi päivää veren katkuisessa luolassa ennen kuin pentu työntyi jäykästi esiin patjakasan alta, kohdaten jälleen sen järkyttävän näyn mikä edelleen luolassa vallitsi. Verta. Verta. Verta. Ja irtonaisia käpäliä. Kaikkea mitä vain kuvitella saattaa. Sitä tunnetta, minkä pentu tunsi sillähetkellä, ei voi sanoin kuvailla. Pentu hädintuskin edes tiesi, mitä kuolema tarkoitti ja nyt sen edessä olivat sen raadellut veljet ja rakas äiti. Pienen pennun aivot eivät kyenneet vielä käsittelemään moista. Hertta pyyhälsi ulos luolasta paeten tuota hirmuista näkyä, mutta jo luolan suulla tämä seisahtui järkyttyneenä. Tämän isä. Lävistettynä jollakin kepillä kuin grilliherkku vartaassa. Veren metallimainen haju tunki edelleen pennun sieraimiin täyttäen jokaisen ajatuksen ja aistin ja mitään näkemättä kyynelverhon läpi Hertta ryntäsi metsikköön.
Kesä oli lopuillaan ja ilma alkoi uhkaavasti viiletä jo siihen suuntaan, että luultavasti jo seuraavina päivinä sataisi lunta. Hertta oli liian nuori selviytymään, varsinkaan lumisessa maastossa. Siispä oli pennun onni, että tämä törmäsi koiraan. Laumattomaan koiraan nimeltä Helmi. Helmi oli vanha ja raihnainen, mutta tällä oli hyvä sydän ja tämä sääli orpoa Herttaa, joka kertoi Helmelle tapahtuneesta niin hyvin kuin pieni pentu vain saattoi kertoa ja Helmi otti Hertan hoitaakseen. Vanha Helmi hoivasi Herttaa ja Hertta kasvoi oppien saalistamaan ja selviytymään yhä paremmin ja paremmin omillaan ja vähitellen Hertta sai kadonneen elämänhalunsa takaisin. Hertasta kasvoi lempeä ja rakastava narttu. Helmi kuitenkin ikääntyi siinä missä Herttakin. Hertan ehdittyä kahden vuoden ikään, Helmi siirtyi ajasta iäisyyteen ja Hertta jäi yksin. Hertta suri, mutta tämä oli aavistanut, että vanhan Helmen lähdön aika oli jo lähellä. Parivuotias Hertta ehti elellä vain noin kuukauden päivät laumattomana, kunnes tämä löysi tiensä tuhkaklaaniin. Tuhkaklaani oli kuin rauhaa rakastavalle Hertalle luotu ja niin tämä liittyi tuohon klaaniin.
Aihe: Hertta|Tuhkaklaani|Tavallinen laumalainen 
La Helmi 11, 2012 5:51 pm
